Tämä blogi on nyt tullut tiensä päätökseen. Hauskasta harrastuksesta on tullut takaraivossa paukuttava riippakivi, jonka hoitamattomuudesta koen huonoa omaatuntoa. Tiedättehän, vähän kuin kamalasta tiskivuoresta. Tai petaamattomasta sängystä (niin paitsi minä joka en koskaan petaa sänkyä). Perfektionistin luonteeni ei kestä tällaista puolittaista bloggaamista, tahdon tehdä asiat kunnolla. Siihen ei viime aikoina ole riittänyt aikaa eikä energiaa. Kuitenkin rakastan kirjoittamista. Siis ihan todella. Olen pienestä pitäen raapustanut mietteitäni ruutuvihkoihin, joita vanhempieni vintti pursuilee. Ja olisihan minulla asiaa! Minun on monesti tehnyt mieli kirjoittaa milloin mistäkin tapahtumasta tai ajatuksesta, mutta ajanpuute on sitten estänyt sen.
Ennen kuin katoan takavasemmalle, voisin vielä kertoa että viime aikoina olen muun muassa...
...emännöinyt Miehen vanhempia, jotka vihdoin uskaltautuivat Suomeen vierailulle.
...nauranut Miehen vanhemmille, jotka vetivät aamulla päälle aluspaidan, puvunpaidan sekä tuulitakin ja kaulahuivin ja valittivat rakkaan maamme kylmyyttä (pienenä huomautuksena voisin sanoa, että minä pukeuduin t-paitaan, mittari näytti 22 astetta...)
...kironnut Miehen isän know-it-all-asenteelle ja muka-asiantunteville koirankasvatussaarnoille, joiden mukaan koiraa on lyötävä, jotta se oppisi kunnolla. Ei siitä sen enempää, ettei verenpaine nousisi liikaa.
...purrut hammasta ja yrittänyt ymmärtää Miehen äitiä, joka haluaa kävellä kolmikymppisen poikansa kanssa käsi kädessä ja joka väittää kirkkain silmin rakastavan poikiensa pepun puremista. Niin siis nyt aikuisiällä. Ihan nykyään. Mies kiistää. Minä olen kysymysmerkkinä.
...pusutellut unista, tuhisevaa koiranpentua.
...ihastellut Lunalle kasvavia, pehmeitä viiksiä ja pusutellut niitä. Pusutellut vielä vähän lisää. Ja lisää...
...naureskellut Lunan harvenevalle hammasrivistölle.
...seurannut sydän kurkussa oksentavaa ja ripuloivaa koiranpentua ja pelännyt pahinta.
...soittanut kasvattajalle paniikissa noin kolmekymmentä kertaa milloin mistäkin aiheesta.
...pelännyt Lunan saaneen Parvo-viruksen.
...pelännyt Lunan sairastuneen luustohäiriöön.
...pelännyt, että Luna saa liikaa liikuntaa.
...pelännyt, että Luna saa liian vähän liikuntaa.
...pelästynyt ontuvaa Lunaa.
...tuntenut suurta tyydytystä ja ylpeyttä, kun pieni Luna oppii uusia temppuja ja käskyjä.
...yrittänyt aloittaa tosissaan gradunteon.
...ahdistunut Miehen varoilla elämisestä (taas vaihteeksi).
...päättänyt hankkia työpaikan (millä ajalla?)
...ahdistunut syksyn graduseminaarista ja lapsenkengissä tekohengittävästä tekeleestäni, jota joku päivä pitäisi graduksi kutsua.
...varannut hääkirkon.
...varannut juhlapaikan.
...alkanut pohtia hääpukua.
...ahdistunut jo valmiiksi siitä, mitä jos hääpäivänäni olenkin kipeä? Tai otsaa koristaa kamala finni?
Kuten sanoin, Pisaroita on tullut tiensä päähän. Ainakin tässä muodossaan. Aion kuitenkin jatkaa kirjoittelua, ehkä toisessa blogissa. Aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Synnyttää rakas harrastus uudelleen eloon ja lopettaa tämä tekohengitysbloggailu. Luoda blogi, josta voin olla ylpeä ja joka tuottaa minulle iloa eikä vain huonoa omaatuntoa ja ahdistusta.
Tämä harrastus ansaitsee toisen mahdollisuuden.
4 tuntia sitten
Tekstit
